kirjoitus 26.4.2017
Tein satunnaisesti PALKKAtöitä ystäväni yrityksessä lentokentän kahviossa. Tapasin junassa ihanan naisen, joka on myös kentällä töissä. Hän kysyi – sinua ei ole näkynyt, oletko ihan vapaalla ollut? Katsoin häntä pitkään, hiljaa, kun en tiennyt mitä sanoa. Sitten kerroin, miten olen juuri muuttanut ja mitä olen tehnyt sen asian edistämiseksi, että saisin luonnontuotteitani myyntiin. Tunsin tarvetta selitellä elämääni ja ajan käyttöäni tälle ihmiselle.
Toinen ystäväni nauroi, kun sanoi, että työttömille järjestettiin joku tapahtuma, missä oli palvelua tarjolla – palvelu oli mielenterveyspalvelua Kemin mielenterveystoimistosta. Tämä oli hänen mielestään huvittavaa, tarkoittaako työttömyys muka samaa kuin hulluus? Ei, ei se tarkoita, mutta kyllä työttömyys syö päätä aivan käsittämättömän paljon. Minusta tarjottu palvelu oli varmasti paikallaan.
Me olemme ”vapaalla”, joo, mutta millä tavalla ja millä hinnalla? On hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Hyvinä päivinä muistan kuka olen ja että mitä olen tekemässä täällä – palvelemassa parhaani mukaan, tekemässä toivottavasti uudenlaista yhteiskuntaa, näyttämässä positiivista esimerkkiä omalla elämälläni ja asenteellani, elämässä niin hyvin kuin suinkin kykenen. Huonoina päivinä olen täysin masentunut, stressaantunut, häpeissäni ja niin syyllisyyden ja huonouden vallassa, että uskon vakavasti, että maailma olisi parempi paikka ilman tällaista loiseläjää.
Työttömyys ei ole helppoa. Jatkuva rahattomuus, keplottelu, että selviää päivästä toiseen ja saa laskut maksettua, ruokaa pöytään ja vielä joskus jotain kivaa lapselle tai itselle, ei ole helppoa. Vielä vaikeampaa kuin rahattomuus, on silti osattomuus. Työtöntä ei arvosteta, hän ei ole yhteiskunnan tuottava osa, joka antaa veroeuroja yhteisen hyvän eteen. Se on kammottava osa. Työssäkäyvien stressi on ymmärrettävää, väsymys ja uupumus on selkeistä syistä johtuvaa. Työtöntä stressaa ihan eri tavalla, mutta oman kokemukseni mukaan vähintäänkin yhtä rankasti. Aivot surraavat minkä ehtivät – mitä voisin tehdä tälle tilanteelleni?
Kuka minä olen ilman palkkatyötä? Mitä hyötyä minusta on kenellekään? Onko minulla oikeutta olla olemassa? Ne ovat rankkoja kysymyksiä, joiden kanssa olla vastatusten. Käy täydestä työstä yrittää pärjätä niiden kanssa jonkinlainen omanarvontunto ja itsekunnioitus esiin kaivaen. Massatyöttömyys ei ole meidän vikamme. Yhteiskunnan rakennemuutos ei ole meidän vikamme. Me teemme parhaamme. Luin jutun kansalaispalveluksesta, vapaaehtoistyöstä, jossa jokainen kansalainen antaa puoli vuotta tai vuoden elämästään erilaisiin palvelutehtäviin – kuten vanhusten hoitoon, siivoamiseen ja muihin palvelutöihin. Se on mielestäni loistava idea. Vapaaehtoistyöt olisivat muutenkin hyvä saada esille yhteiskunnan palvelemisen muotona – palkkatyö ei ole ainoa arvokas asia maailmassa.
Kun homma pitkistyy, niin se mutkistuu, sanotaan. Mitä pidempään on työttömänä, sitä vaikeampaa tuntuu olevan saada töitä. Jos kouluja on käytynä muutama, ei saa kaikkia töitä, vaikka kuinka haluaisi ja hakisi. Minä esimerkiksi en pääse siivoamaan, koska olen hakemuksessa kertonut rehellisesti olevani korkeakoulutettu. Myös oma rima kasvaa, minä ainakin olen herkistynyt entisestään työttömyyteni aikana. Olen ymmärtänyt olevani pohjimmiltani introvertti, joka väsyy äärimmäisen paljon, jos työ on jatkuvasti sosiaalista ja hektistä.
Minun päiväni ovat täynnä jos jonkinlaista touhua, opiskelen koko ajan jotain uutta, suunnittelen tulevaa, yritän pitää huolta terveydestäni, lapsestani ja omasta kehityksestäni. En koe olevani vapaalla, oikeastaan melkein koskaan. Ainakin palkkatyössä käyvä tietää selkeästi, milloin on töissä ja milloin vapaalla. Meillä ei sellaista luksusta ole. Minä ainakin etsin väylääni koko ajan.